Kerran yksi kaveri sanoi olevansa arki-ihminen. Sitä vähän sulattelin ja mielessäni aukesi pian kimpullinen kysymyksiä. Minkälainen ihminen on arki-ihminen? Mikä sen vastakohta on, juhlaihminenkö?
Kanttorina hautajaisissa ja muissa juhlissa täällä maapallon reuna-alueilla ollessani olen nähnyt sellaisia ihmisiä, jotka eivät tykkää juhlista. Tiedättehän ne miehet, jotka eivät pue pukua päälle aina edes pakon edessä, ja heillä on aina kädet karheat kynnet tummat työnteosta ja niska punainen kun ei mahdu olemaan kravatin ja valkoisen paidan mutkassa. He istuvat salin perällä tai laidalla ja hymyilevät ja avaavat suunsa ja ehkä hengittävätkin vasta kun pääsevät karkaamaan hetkeksi ulos tupakille tai muuten vain olemaan kädet taskussa.
Ovatko he niitä? Arki-ihmisiä? Semmoisia jotka osaavat hommansa mutta muu elämä ei sitten kiinnostakaan. Entä naiset jotka inhoavat hameita ja hepeniä?
Entäs ne, jotka järjestävät juhlat vain välttämättömän pakon edessä ja käyttävät mieluusti kertakäyttöastioita suuren roskasaavin kera ja suuria kulhoja jotain valmista ja helppoa syötävää (esim.sipsejä ja karkkia) että voi ottaa rennosti?
Minä tykkään yleensä juhlista. Kauniista musiikista, hyvin laitetusta ruoasta, kattauksesta, ihanasta kesäisestä säästä mikä toki aina juhlissa on, iloisista ihmisistä, joiden kanssa ehkä ehtii jutella, niistä hartaista pyhistä hetkistä, jolloin pysähdytään yhdessä jonkin arvokkaan asian äärelle.
No nyt arvaatte tietysti että minä en uskaltanut täten itseäni arki-ihmiseksi lukea, vaikka vaistosin että arki-ihmisten mielestä arki-ihmiset ovat niitä kunnon ihmisiä ja muut ovat huithapeleita.
Tykkään käyttää trikoomekkoa ja puuvillalegginssejä, ja nautin arkipäivistä kotona, varsinkin silloin jos ikkuna on pesty ja sen läpi voi katsella aurinkoa joka loistaa pihapuun oksiin. Viihdyn kotona ja nautin jopa siivouksesta silloin kun yhdessä siivotaan hyvällä mielellä. Ruokakaupasta on mukava ostaa muikkuja tarjouksesta ja perata niitä samalla kun kuuntelee klassista kahteen. Ja pottumuusiakin on mukava syödä.
Enkä toki aina tykkää juhliin liittyvistä asioista. Esim. kun ostin pojan kaverisynttäreille karkkeja ja suklaadonitseja, ja juhlapäivän aamuna huomasin että donitseista on puolet jäljellä ja olipa joku avannut karkkipussinkin. Olisin tarjonnut kakkua muikkuaterian jälkeen perheenjäsenille mutta päätin että ensin selvitetään varas. Istuimme pöydän ääressä, kakku mansikoineen siinä nokan edessä eikä kukaan tunnustanut. (Eikä monikaan syönyt muikkuja.) No, sitten minä ja isäntä ja pienet joita ei voinut epäillä ja itkevä päivänsankari söimme kakkua ja inhosin sitä ”juhlahetkeä”. Isäntä taisi inhota myös, ainakin muikkuja.
No entäpä sanana arki, tai jopa arkinen? Minulla siitä tulee mieleen jokin harmaa, iloton, tasainen, ei erityisen kaunis, jos ei nyt erityisen rumakaan. Arki-sanalla uhkaillaan nuoria naimisiin menneitä tai koiranpennun ostaneita tai ulkomaille muuttaneita. ”Tulee se arki vastaan…” Jos se arki on tosiaan semmoisesta kulahtanutta harmaata mössöä niin siitä en välitä ollenkaan! Vaikka onhan sitäkin eletty meidänkin perhe-elämässä. Mutta en sano että nauttisin siitä. Taistelen sitä vastaan!
Käyttäisin mieluummin sanaa elämä. En tykkää tästä päivästä siksi että se on arkea vaan siksi että se on elämää. Ja elämästä tykkään siksi kun siinä on niin paljon pieniä asioita, joista voi löytää jotain kaunista, kirkasta, ilahduttavaa ja pyhää. Ihmissuhteissa, päivissä, illoissa, aamuissa. Niin maanantaissa kuin lauantaissakin. Sunnuntai on sitten asia erikseen, sen haluan tuntea pyhäpäiväksi aina. Se saa näkyä ja maistua ja tuntua ihan joltain muulta kuin arjelta.
Lopuksi jään miettimään tämän blogin alaotsikkoa – pitäisiköhän se tosiaan vaihtaa joksikin muuksi?